Prologi

Mustaa, mustaa, mustaa. Täällä on pimeää. En näe mitään. En kertakaikkiaan mitään. En ole edes varma olenko täällä. Olenko sokea? Kuuro? Yritän inahtaa tai aiheuttaa edes jotain ääntä. En kuule mitään. En ole kuitenkaan varma, että sainko jotain ääntä ylipäänsä. Yritän astua johonkin. En tosin ole varma olenko missään, tai seisonko, istunko vai makaanko. En tunne mitään missään. Täällä ei ole mitään. Ei välttämättä edes minua.

En ole varma, olenko ollut täällä jo kauankin, vai olenko juuri tullut. En näe mitään. Mietin nyt aikani kuluksi sitä miten tulin tänne. Fern Rastikka. Inhoan tuota nimeä. Fernin vikaa. Kaikki on Fernin syytä. Fern on isoisoisoisäni. Sanotaan että puolet käärmekansasta on hänen jälkeläisiään. Minä lukeudun siis tähän puolikkaaseen. Fern ja minä riitelimme tänään.. Tai siis sinä päivänä kun tänne päädyin.  Oikeastaan se oli ihan pieni riita vain. Fern oli antanut selkäsaunan jollekin pojalle, ja minä oli mennyt väliin.

En kestä katsoa kun pieniä lapsia satutetaan. Joten, yritin ensin huutamalla saada Fernin kauemmas, mutta ei se vanha kääkkä tietenkään uskonut, joten tönäisin. Se haaska kaatui ja poika lähti. Tietenkin kaikki kadulla olevat jäivät tuijottamaan. Ennen kuulumatonta, että joku tönäisisi Suurta. Niin, Suureksihan Ferniä jotkut nimittävät. Fern kun on meistä puolen isä tai isoisä tai joku muu sellainen, ja kaikki tietävät vanhan tarun siitä, kuinka Fern on ensimmäinen meidän kaltaisemme, valkoinen-lisko. Valkoinen-lisko, olen aina ihmetellyt sitä nimitystä meistä. Kai se on sitä, että olemme niin... valkoisia. Tai kun... Selvä, hoidetaan tämä perusteellisesti. Nuorina me kaikki olemme vitivalkoisia, ja vanhetessa saamme Värin. Fern on jollain tavalla saanut itselleen Ikuisen Elämän eliksiiriä. Sen resepti on heitetty pois jo kauan sitten, ja tiettävästi meidän kansastamme vain Fern on sitä saanut.

Mutta asiaan, eli.. se vanha pieru julisti minut Laumattomaksi, eli toisen sanoen erotti minut Valkoisista. Fern käski minut majaansa. Siellä hän piti minulle puhuttelun. Kirosin hänet kaikilla tuntemillani mahdollisuuksillani. No, se oli virhe. Fernin kasvot vääristyivät vihasta, ja hän alkoi Lausua, eli loitsia. Yritin pakoon, mutta ovi oli lukossa. Sitten, olin täällä.

Nyt, nyt näen jotain. Valoa... Se tulee tänne. Tavoittelen sitä kädelläni. Se ei tunnu miltään. Se kietoo minut sisäänsä. Ja sitten tajuntani katkeaa.